Suomen eduskunnan viime vaalikausi päättyi lähes kaoottisissa tunnelmissa. Isossa salissa kukaan ei oikein tiennyt, miten äänestykset menivät. Hallituspuolueiden edustajat äänestivät omia esityksiään vastaan ja meno oli muutenkin ainutlaatuista Suomen poliittisessa historiassa. Siinä sekasortoisessa tilanteessa kaatui myös saamelaisille tärkeä, vuosikymmeniä vatvottu ILO:n alkuperäiskansoja koskevan kansainvälisen yleissopimuksen nro 169 ratifiointiesitys. Samoin kävi saamelaiskäräjälain uudistamista koskeneelle esitykselle. Varsinkin ILO-sopimuksen ratifiointiyrityksen kaatuminen aivan loppumetreillä oli monelle saamelaiselle suuri pettymys.
Moni uskoi, että saamelaisten ja paikallisen valtaväestön välisiä suhteita pitkään hiertänyt ILO-sopimuksen ratifiointi saataisiin vihdoinkin maaliin. Ajateltiin, että nyt tai ei koskaan. Uskomus perustui hyviin ennusmerkkeihin. Asia oli kirjattu pääministeri Kataisen ja sittemmin hänen perintöä jatkaneen pääministeri Stubbin hallitusohjelmaan. Myös hallituskoalitio ja asialle myönteiset ministerivalinnat loivat uskoa hankkeen menestymiselle. Kaiken kaikkiaan keskushallinnossa näytti vihdoinkin vallitsevan vilpitön tahto saada asia hoidetuksi pois päiväjärjestyksestä.
Toisin kuitenkin kävi. Monet harmittelivat jälkikäteen sitä, että saamelaisille tärkeän esityksen käsittely viime eduskunnassa viivästyi ajautuen lopulta vaalikauden viimeisten kuukausien sotkuisiin syövereihin. Nämä tahot uskovat, että normaalioloissa esitys olisi hyväksytty, myös vaalikauden lopussa. Voi olla niin, voi olla toisinkin.
Juridisesti katsoen sopimuksen ratifiointiesitys jäi viime vaalikaudella pöydälle ja siirtyi tälle vaalikaudelle. Sopimuksen ratifiointikysymys on siis edelleen Suomen valtiovallan harmina. ILO-sopimus 169 on edelleen ainoa sitoutumista varten avoinna oleva kansainvälinen alkuperäiskansoja nimenomaisesti koskeva yleissopimus. Sen ratifioinnin tarve ei ole mihinkään hävinnyt. Mihinkään eivät ole hävinneet myöskään kansainvälisten ihmisoikeussopimusten valvontaelinten Suomen hallitukselle osoittamat sopimuksen ratifioimista koskevat lukuisat huomautukset. Kimurantti kysymys pysyy siten jatkossakin neuvottelupöydillä ja oletettavasti pitkään.
Suomella on nyt uusi eduskunta, hallitus ja hallitusohjelma. Mikä on Suomen valtiovallan saamelaispolitiikka jatkossa? Ennusmerkit eivät lupaa hyvää. Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmassa 29.5.2015 ei ole mitään mainintaa saamelaisista. Se kertoo paljon kun ottaa huomioon sen, että saamelaisasioiden kirjaaminen hallitusohjelmaan ehti muodostua jo lähes perinteeksi aina pääministeri Esko Ahon hallituksesta lähtien. Sipilän hallitusohjelman tilannekuvausta koskevassa luvussa todetaan ponnekkaasti, että ”..vaalimme kaksikielistä Suomea perustuslain ja arvojemme mukaisesti.” Jotenkin tuo tekstinpätkä särähtää korvaan kun tietää, että samaisessa perustuslain pykälässä (17 §) on turvattu myös saamelaisen alkuperäiskansan oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Herää kysymys, miksi saamelaisten asemasta ei esimerkiksi tuossa yhteydessä ja lisäksi jossakin toisessa kohdassa voitu kirjata jotakin hallitusohjelmaan. Saamelaisasioiden sivuuttaminen hallitusohjelmassa sopii huonosti yhteen myös YK:n yleiskokouksen täysistunnossa 22. – 23.9.2014 järjestetyssä korkean tason kokouksessa hyväksytyn loppuasiakirjan ja Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön siellä pitämän myönteisen puheen kanssa. Kyseisessä loppuasiakirjassa vahvistetaan valtioiden sitoutuminen YK:n yleiskokouksen vuonna 2007 hyväksymään alkuperäiskansojen oikeuksia koskevaan julistukseen ja siihen kirjattujen alkuperäiskansaoikeuksien edistämiseen.
Saamelaiset on tunnustettu alkuperäiskansaksi Suomen perustuslaissa jo vuodesta 1995 lukien alkuperäiskansastatukseen liittyvine kansainvälisistä sopimuksista ilmenevine oikeuksineen. Itse asiassa saamelaisten alkuperäiskansa-asema tunnustettiin eduskuntatasolla ensimmäisen kerran jo vuosia aiemmin kun perustuslakivaliokunta kirjautti sen lausuntoonsa poronhoitolakiesityksestä vuonna 1990. Siitä huolimatta minulla on se käsitys, että Suomen valtiovalta kohtelee edelleen saamelaisia kielellisenä ja kulttuurisena vähemmistönä ilman kansainvälisen oikeuden alkuperäiskansoille turvaamaa todellista oikeutta itsemääräämiseen. Osoituksena siitä on esimerkiksi taannoinen nk. sote-uudistusta koskeva perustuslaillisiin ongelmiin kaatunut lakiesitys, jossa saamelaisten oikeuksia tarkastellaan lähinnä kielellisinä oikeuksina. Saamelaisten perustuslaillinen kulttuuri-itsehallinto ja sen vaatimukset ovat jääneet hyvin vähäiselle sijalle kyseisessä esityksessä. Sote-uudistus koskee nimenomaisesti hallinnon uudistamista, joten sen yhteydessä jos missä olisi mainio tilaisuus kehittää saamelaisten itsehallintoa sosiaali- ja terveydenhuollon alalla itsehallintoa koskevan perustuslain säännöksen perustelujen mukaisesti. Sama meno tuntuu jatkuvan myös nykyhallituksen ajattelussa, mikäli päähallituspuoluetta edustavan lappilaisen kansanedustajan Markus Lohen kannanotot ilmentävät hallituksen saamelaispolitiikkaa. Lohi näet painottaa eräässä YLE Sámi Radion nettiuutisessa (15.5.2015) pelkästään saamen kielen ja kulttuurin turvaamisen tärkeyttä. Itsehallinnon kehittämiseen Lohi sen sijaan tuntuu suhtautuvan penseämmin.
Professori Martin Scheinin kirjoittaa eräässä Pohjoismaista saamelaissopimusluonnosta koskevassa artikkelissaan (2006) saamelaisten aseman kirjaamisesta Suomen perustuslakiin todeten siinä yhteydessä, että tämä ei tapahtunut ”oikeudellisesti erottelukelpoisen alkuperäiskansa-käsitteen pohjalta eikä tietoisena niistä varsin vaativista oikeusvaikutuksista, joita alkuperäiskansa-käsitteen käyttöön liittyy. Pohjoismaista saamelaissopimusta koskevan ehdotuksen yhteydessä joudutaan vihdoin ottamaan asiaan kantaa paljon tietoisemmin: kun saamelaiset ovat Suomen, Norjan ja Ruotsin ainoa alkuperäiskansa ja tunnustetaan sellaisena, tällä tulee olla oikeudellisia seurausvaikutuksia.” Tähän analyysiin on helppo yhtyä. Siihen voisi lisätä vielä sen, että saamelaisten asema alkuperäiskansana ei ole vieläkään läpäissyt arvona suomalaisen yhteiskunnan, ei kansalais- eikä viranomaisyhteiskunnan siten, että se otettaisiin hyväksyttynä ja itsestään selvänä asiantilana ilman jatkuvaa vääntöä siihen kuuluvista oikeuksista kuten ILO-sopimuksen ratifiointiyritykseen liittyvä keskustelu eduskunnassa ja kansalaisyhteiskunnassa osoittaa.
Professori Rauna Kuokkanen toteaa YLE Sámi Radion nettiuutisessa muutama viikko sitten, että nykyisessä Suomen poliittisessa tilanteessa ei kannata kuluttaa resursseja ILO-sopimuksen ratifiointipyrkimyksiin eikä saamelaiskäräjälain avaamiseen. Saattaa olla järkevä ehdotus. Toisaalta saamelaiskäräjien I varapuheenjohtaja Heikki Paltto toteaa YLE Sámi Radion nettiuutisessa viikko sitten, että Pohjoismaiden saamelaissopimusluonnoksen valmistelun edistäminen on nyt tärkein asia saamelaisille, kun kansallisella tasolla saamelaisasiat ovat edenneet huonosti viime aikoina.
Pohjoismaista saamelaissopimusta on valmisteltu pitkään. Viimeisin valmisteluvaihe sai alkunsa marraskuussa 2002, jolloin asetettiin suomalais-norjalais-ruotsalais-saamelainen asiantuntijatyöryhmä valmistelemaan luonnosta saamelaissopimukseksi. Työryhmä sai työnsä valmiiksi lokakuussa 2005. Luonnos oli sen jälkeen laajalla lausuntokierroksella saaden ristiriitaisen vastaanoton kuten arvata saattoi. Eri vaiheiden jälkeen neuvotteluja saamelaisten ja pohjoismaiden välillä on yritetty jatkaa, mutta ne ovat tiettävästi edistyneet tahmeasti.
Saamelaissopimusluonnos on kunnianhimoinen yritys harmonisoida saamelaisia koskevaa sääntelyä kaikissa pohjoismaissa. Luonnos sisältää pitkälle meneviä määräyksiä, jotka edellyttäisivät kansallisen lainsäädännön tarkistamista oletettavasti kaikissa ko. maissa. Saamelaissopimuksella pyritään tavallaan toista kautta, ainakin osittain samoihin tavoitteisiin, joihin ILO-sopimuksen ratifioinnilla ja YK:n alkuperäiskansajulistuksen toimeenpanemisella uskotaan päästävän.
Mainitun asiantuntijatyöryhmän mietinnön alkutekstissä todetaan, että Suomen hallitusta edustavilla jäsenillä on ollut vaikeuksia hyväksyä sopimusluonnoksen tiettyjä osia kuten saamelaisten itsemääräämisoikeutta, oikeutta maahan ja veteen sekä poronhoitoa saamelaiselinkeinona koskevia määräyksiä. Osin samojen kysymysten vuoksi myös ILO-sopimuksen ratifiointipyrkimykset ovat aiheuttaneet suurta vastarintaa saamelaisalueen paikallisessa valtaväestössä Suomen puolella.
Mainituista syistä luulen, että saamelaissopimusluonnoksella on edessään kivinen tie ILO-sopimuksen ratifioinnin tavoin. Esimakua Suomen valtiovallan suhtautumisesta kyseiseen sopimusluonnokseen saa kun jaksaa tutustua oikeusministeriön asettaman työryhmän laatimaan arvioon vuodelta 2009 pohjoismaisen saamelaissopimusluonnoksen suhteesta Suomen perustuslakiin ja muuhun kansalliseen lainsäädäntöön sekä Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin. Vaikka työryhmän arvioon sisältyvät kannanotot eivät olekaan vielä välttämättä Suomen hallituksen lopullisia linjauksia, antavat ne silti viitteitä siitä, minkälaisia ongelmakohtia luonnoksen jatkovalmistelussa tulee olemaan jo yksin Suomen vaatimusten vuoksi. Työryhmän arviosta voi nostaa esiin esimerkiksi saamelaisten itsemääräämisoikeutta koskevan sopimusluonnoksen 3 artiklaan liittyvät näkemykset. Haluan ottaa juuri tuon kohdan tässä esille sen vuoksi, että kaikille kansoille kuuluva itsemääräämisoikeus on yleismaailmallinen perusnormi ja yksi keskeisimmistä kollektiivisista ihmisoikeuksista. Sen on katsottu olevan edellytyksenä muiden perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiselle. Kansojen itsemääräämisoikeus on lausuttu YK:n vuoden 1966 yleissopimusten (KP-sopimus ja TSS-sopimus) yhteisessä 1 artiklan ensimmäisessä lauseessa, mikä kuvastaa hyvin sen suurta periaatteellista merkitystä. Vuoden 2007 alkuperäiskansajulistuksen 3 artikla sisältää lähes samansisältöisen määräyksen. Yleisesti on katsottu, että itsemääräämisoikeus muodostaa sekä saamelaissopimuksen että alkuperäiskansajulistuksen perustan. Käsitteenä itsemääräämisoikeus on itsehallintoa tai autonomiaa laajempi. Voi sanoa, että itsehallinto on itsemääräämisen osakäsite ja tietystä näkökulmasta katsottuna yksi tapa toteuttaa itsemääräämisoikeutta.
Sopimusluonnoksen 3 artiklan määräys saamelaisten itsemääräämisoikeudesta poikkeaa Suomen perustuslakiin sisältyvästä saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa koskevasta säännöksestä. Artiklan ensimmäisen lauseen mukaan saamelaisilla on kansana itsemääräämisoikeus kansainvälisen oikeuden sääntöjen ja tämän sopimuksen määräysten mukaisesti. Tällaista määräystä ei oikeusministeriön työryhmä näytä voivan hyväksyä. Ongelma tiivistyy sanaan ”kansa”, jota artiklassa käytetään vaikka luonnoksen 2 artiklassa saamelaiset on määritelty alkuperäiskansaksi. Kansa-käsitteen käytön taustalla on uusin kansainvälisen oikeuden tulkinta YK:n yleissopimusten 1 artiklan mukaisen kansa-käsitteen laajuudesta. Yleissopimusten noudattamista valvovat YK:n komiteat ovat näet vuodesta 1999 lukien ryhtyneet tulkitsemaan yleissopimusten 1 artiklan kansa-käsitettä niin, että sen piiriin luetaan myös eräät alkuperäiskansat kuten saamelaiset. Saamelaisilla on siten kansana oikeus itsemääräämiseen yleissopimusten 1 artiklan mukaisesti kuten muillakin kansoilla. Uusi tulkinta ilmenee mainittujen komiteoiden kannanotoista, jotka liittyvät pohjoismaiden antamiin määräaikaisraportteihin (Suomen osalta vuonna 2004). Näin ollen saamelaiset ovat tuoreimman kansainvälisoikeudellisen kehityksen myötä myös kansa jo aiemmin tunnustetun vähemmistö- ja alkuperäiskansa-aseman lisäksi.
Oikeusministeriön saamelaissopimustyöryhmä viittaa saamelaissopimusluonnoksen 3 artiklan määräystä arvioidessaan aluksi Suomen perustuslain 2 §:ään todeten, että siinä säännöksessä kansalla tarkoitetaan valtakunnan alueella saman hallinnon alla toimivaa ihmisryhmää (väestöä), johon myös saamelaiset kuuluvat. Työryhmä mainitsee myös YK:n yleissopimukset vuodelta 1966 ja niiden yhteiset kansojen itsemääräämisoikeutta koskevat artiklat todeten kuitenkin, että näiden sopimusten historiallinen tausta liittyy läheisesti siirtomaiden itsenäistymiseen ja uusien kansallisvaltioiden muodostamiseen. Työryhmän mielestä tämä lähtökohta ilmenee myös sopimuksen muussa sisällössä. Kansojen itsemääräämisoikeutta käsitellään vain sopimuksen 1 osassa kun sen sijaan muissa osissa käsitellään sen osapuolina olevien itsenäisten valtioiden velvoitteita ja niiden oikeuspiiriin kuuluvien yksilöiden oikeuksia. Lopuksi työryhmä viittaa vielä ILO-sopimukseen, jossa alkuperäis- ja heimokansoista käytetään myös nimitystä ilmaisua ”kansat”. Sopimuksen 1 artiklan 3 kappaleen mukaan ilmausta ei ole kuitenkaan tulkittava siten, että sillä olisi vaikutusta niihin oikeuksiin, joita tähän ilmaisuun saattaisi liittyä kansainvälisen oikeuden mukaan.
Työryhmä tarkastelee saamelaisten itsemääräämisoikeutta alkuperäiskansoille kuuluvana rajoitettuna itsemääräämisoikeutena. Siinä yhteydessä työryhmä viittaa Suomen perustuslain säännökseen saamelaisten kulttuuri-itsehallinnosta todeten, että tämä kulttuurinen itsehallinto on perusteiltaan kansalle kuuluvaa itsemääräämisoikeutta suppeampi ja laadultaan erillislainsäädäntöön perustuva. Tähän liittyen työryhmä mainitsee vielä varmemmaksi vakuudeksi YK:n alkuperäiskansajulistuksen ja sen 3, 4, 5 ja 46 artiklat katsoen, että tässä julistuksessa alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeus on laadullisesti määritelty ja siten omintakeinen kansan itsemääräämisoikeuteen verrattuna.
Edellä kuvatulla argumentointiketjulla työryhmä pyrkii johtopäätökseen, jonka mukaan saamelaiset eivät muodosta kansainvälisen oikeuden, siis YK:n vuoden 1966 yleissopimusten 1 artiklan tarkoittamaa kansaa. Työryhmä ei arviossaan tätä suoraan ilmaise, mutta sen kannanotto kysymykseen on selvä. Saamelaisten aseman alkuperäiskansana työryhmä toki myöntää. Työryhmän esittämästä logiikasta seuraa, että saamelaisilla ei ole perustuslaillisesta asemastaan huolimatta kansoille kuuluvaa täyttä itsemääräämisoikeutta vaan ainoastaan oikeus suppeampaan ja laadultaan erillislainsäädäntöön perustuvaan itsemääräämiseen kuten työryhmä asian ilmaisee. Sellaiseen johtopäätökseen voi helposti päätyäkin, jos kiinnittää huomiota yksinomaan Suomen perustuslain saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa koskevan säännöksen sanamuotoon. Säännöksen perusteluista ilmenee kuitenkin yhtäältä, että itsehallinto on tarkoitettu dynaamiseksi, ajan ja olosuhteiden muuttumista ja kehittymistä huomioivaksi prosessiksi ja toisaalta, että säännöksen hyväksymisen myötä itsehallinto tulee kansainvälisten ihmisoikeussopimusten piiriin. Nämä sopimukset ja muut ihmisoikeusasiakirjat sekä niiden tulkinta kehittyvät ja elävät ajassa kuten edellä totesin. Siinä kehityksessä tulisi myös itsemääräämisoikeutta ja itsehallintoa koskevien kansallisvaltioiden tulkintojen pysyä mukana. Tämän seikan työryhmä on arviossaan unohtanut.
Saamelaissopimusluonnoksen kivikkoista taivalta saattavat lisäksi entuudestaan hankaloittaa Ruotsin puolelta viime aikoina kantautuneet huolestuttavat puheet saamelaisten asemasta alkuperäiskansana, tosin ristiriitaiset sellaiset. Siellä kun joidenkin julkisen vallan edustajien puheiden äänenpainot viittaavat siihen, että Ruotsin hallitus olisi vetäytymässä aiemmasta kannastaan pitää saamelaisia alkuperäiskansana. Tämä on kovin surullinen uutinen, jos se pitää paikkansa. Ruotsi ei ole Suomen ja Norjan tavoin tunnustanut omassa perustuslaissaan saamelaiset alkuperäiskansaksi, mutta on tehnyt sen muissa virallisissa yhteyksissä. Ruotsi on lisäksi pohjoismaista ainoa, joka on selväsanaisesti tunnustanut saamelaiset myös omaksi kansaksi YK:n yleissopimusten 1 artiklan mukaisesti itsemääräämisoikeus mukaan lukien. Kannanotto ilmenee Ruotsin hallituksen vuonna 2006 antamasta raportista YK:n vuoden 1966 TSS-sopimuksen toimeenpanoa valvovalle komitealle.
Mikä sitten hiertää Suomen valtiovaltaa saamelaisten itsemääräämisoikeuden hyväksymisessä YK:n yleissopimusten 1 artiklan tarkoittamassa laajuudessa tai samaa asiaa koskevien ILO-sopimuksen ja YK:n alkuperäiskansajulistuksen määräysten mukaisesti. Uskon sen kulminoituvan itsemääräämiseen kuuluvaan oikeuteen saada päättää saamelaisalueen maa- ja vesialueiden sekä luonnonvarojen käytöstä. Itsemääräämisoikeuden aineellinen sisältö on tapana jakaa sisäiseen ja ulkoiseen ulottuvuuteen. Sisäiseen aspektiin sisältyy olennaisesti nk. resurssiulottuvuus, joka käsittää oikeuden päättää alueen luonnonvarojen käytöstä tai vähintäänkin osallistua tehokkaasti niitä koskevaan päätöksentekoon. Itsemääräämisoikeuden resurssiulottuvuudella on hyvin suuri merkitys etenkin alkuperäiskansoille, joiden elämänmuoto nojaa keskeisesti alueensa maiden, vesien ja luonnonvarojen käyttöön ja hyödyntämiseen. Sen vuoksi alkuperäiskansojen kuten saamelaisten edustajat ovat toistuvasti alleviivanneet resurssiulottuvuuden tärkeyttä itsemääräämisen osana, sillä ilman sitä itsemäärääminen ei ole mielekästä. Resurssiulottuvuus sisältyy myös alkuperäiskansajulistuksen määräyksiin, sen 26, 28 ja 32 artikloihin. Myös ILO 169-sopimuksen määräykset, erityisesti 7.1 ja 15 artiklat tukevat resurssiulottuvuuden kuulumista alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuteen.
Alkuperäiskansajulistuksen valmistelun vaikeimpia kysymyksiä olivat maaoikeudet ja itsemääräämisoikeus. Vaikka Suomi muiden pohjoismaiden tavoin oli keskeisesti mukana julistuksen valmistelutyössä ja tuki sen hyväksymistä, ei sekään silti ollut valmis hyväksymään itsemääräämisoikeuden toteuttamista sen täydessä laajuudessa vaan ainoastaan rajattuna sisäisiin ja paikallisiin asioihin kuten asia lopullisessa julistuksessa määritelläänkin. Lopullisen julistuksen 4 artiklan mukaan alkuperäiskansoilla on itsemääräämisoikeuttaan käyttäessään oikeus autonomiaan ja (tai) itsehallintoon asioissa, jotka liittyvät niiden sisäisiin ja paikallisiin asioihin sekä niiden itsehallintotehtävien rahoituskeinoihin. Luulen, että Suomen valtiovalta pitäytyy tässäkin kohtaa saamelaissopimusluonnosta koskevalla tavalla ahtaassa tulkinnassa niin, että mainittu resurssiulottuvuus rajataan sisäisten ja paikallisten asioiden ulkopuolelle tai ainakin siihen liittyvää ratkaisuvaltaa kovasti heikentäen. Alkuperäiskansajulistus ei ole kansainvälinen sopimus eikä se siksi ole juridisesti sitova asiakirja. Suomella kuten muillakin sen hyväksyneellä 142 muulla valtiolla on kuitenkin poliittinen ja moraalinen velvollisuus toimia aktiivisesti julistuksen määräysten toteuttamiseksi.
Tutkija Mattias Åhrenin käsityksen mukaan alkuperäiskansajulistuksen 4 artiklan tarkoittamiin sisäisiin ja paikallisiin asioihin kuuluu myös omien perinteisten alueiden luonnonvarojen – öljy, mineraalit ja metsätalous mukaan lukien – käytöstä päättäminen. YK:n yleissopimusten yhteisen 1 artiklan 2 kohdan mukaan kaikki kansat voivat vapaasti käyttää luonnonrikkauksiaan ja varojaan omiin tarkoituksiinsa mikäli se ei vahingoita yhteisen edun periaatteelle perustuvia kansainvälisen taloudellisen yhteistyön ja kansainvälisen oikeuden velvoituksia, ja että missään tapauksessa kansalta ei saa riistää sen omia elinehtoja.
Resurssiulottuvuuden toteuttaminen osana saamelaisten itsemääräämisoikeutta on siis erityisen vaikea kysymys Suomessa, missä asia on noussut keskeiselle sijalle erityisesti ILO 169-sopimuksen ratifiointiprosessin yhteydessä. Pelkään pahoin, että samankaltaiset vaikeudet ovat edessä myös Pohjoismaisen saamelaissopimuksen jatkovalmistelutyössä. Jos se joskus saadaan maaliin asti, se tulee olemaan tasoltaan huomattavasti matalampi kuin vuoden 2005 asiantuntijatyöryhmä on ehdottanut, ellei eritoten Suomen saamelaispolitiikassa tapahdu jotakin hyvin käänteentekevää. Toivottavasti olen tässä väärässä.
———————————-
Oikeusministeriöllä on tarkoitus laatia esiselvitys vuonna 2003 säädetyn saamen kielilain kehittämistarpeista. Siinä tarkoituksessa ministeriö on pyytänyt muun muassa yhdistykseltämme lausuntoa lain toimivuudesta ja kehittämistarpeista. Yhdistyksemme antoi asiasta lausunnon viime viikolla. Lausunnossa kiinnitetään huomiota erityisesti saamen kielen taitoisen henkilöstön lisäämiseen saamelaisalueen viranomaisissa sekä tarpeesta ottaa lakiin oma säännös oikeudesta käyttää saamen kieltä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastilanteissa, jotta saamelaisten kielelliset oikeudet toteutuisivat myös käytännössä luonnollisella tavalla ilman kankeaa tulkkausta. Lisäksi lausunnossa pyydetään ministeriötä arvioimaan kokonaisvaltaisesti, turvaako saamen kielilaki saamelaisten kielellisten oikeuksien toteutumisen itsehallinnon perustalta saamelaisia erityisesti koskevien perustuslain säännösten tarkoittamalla tavalla ottaen erityisesti huomioon alkuperäiskansaoikeuden viimeaikaisen kehityksen kansainvälisessä oikeudessa. Lausunto on kokonaisuudessaan luettavissa yhdistyksemme nettisivuilla.
———————————-
Oulun hiippakunnan Piispa Samuel Salmi oli kesän alussa vaimonsa Hannelen kanssa yhdistyksemme vieraana entisen puheenjohtajan Veikko Guttormin kesäpaikassa Tenolla, Utsjoen Bildamossa. Siellä keskusteltiin laajasti hiippakunnan tuomiokapitulin ja yhdistyksemme välisen yhteistyön kehittämisestä alkutalvesta solmitun yhteistyösopimuksen pohjalta. Konkreettisista yhteistyöhankkeista haluan nostaa esille yhdistyksemme Oulun alueelle suunnitteleman 3-vuotisen hankkeen, jonka tarkoituksena on tukea kulttuurilähtöisten toimintamuotojen avulla sillä alueella asuvien saamelaisten yhteisöllisyyttä ja osallisuutta. Projektiin sisältyy muun muassa nk. matalan kynnyksen kohtaamispaikan perustaminen Oulun kaupungin keskustaan. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli ja alueen seurakunnat ovat keskeisiä yhteistyökumppaneita hankkeen toteuttamisessa. Yhdistyksemme jätti toukokuussa Raha-automaattiyhdistykselle hanketta koskevan rahoitushakemuksen, johon saadaan ratkaisu ennen joulua. Jos päätös on myönteinen, toiminta käynnistetään alkuvuodesta 2016.
Keskustelujen lomassa Piispa ehätti seuraamaan myös perinteistä lohen kulkutuskalastusta, jota Veikko veljensä Niilon kanssa harjoittaa Tenolla kesän alkupuolella. Saalistakin tuli kuten tämän blogini yhteydessä oleva kuva todistaa.
Toivotan kaikille kaunista ja lämmintä kesää, ja raskaita hillaämpäreitä!
Inarissa 26.6.2015
Juha Guttorm
toiminnanjohtaja