Olemme tehneet yhdessä työpajoissa elämänlaatutestamentteja, jotka ovat apuna läheisillemme silloin, kun en enää itse voi kertoa kaikkea.
Tarkastelimme muistityöpajassa millaisia tunteita vanheneminen ja dementoituminen herättää. Se toi esille seuraavia asioita ja ajatuksia:
”Mitä toivon omien läheisteni ottavan huomioon, kun en enää itse voi heille kertoa”
Tuttu ympäristö. Se tuo minulle turvaa. Ympäristö, jossa olen elänyt, on tärkeä.
Oma kieli ja kulttuuri. On välttämätöntä, että hoitaja puhuu kanssani samaa kieltä. Tiedän, että muualta tulleet hoitajat kyseenalaistavat tämän kieliasian. He luulevat, että saamelainen ymmärtää ja tulee ymmärretyksi, niin ei ole, mutta en voi siitä kertoa.
Yhteinen kieli (saamen kieli) on tärkeä, koska vieraskielisten (suomenkielisten) kanssa keskustelu on vaikeaa, vaikka niin ei haluaisi olevan. Tulee väärinymmärryksiä, kun sanoo jonkun ylimääräisen sanan väärässä yhteydessä ja väärään aikaan. Olen usein miettinyt, mitkä kaikki asiat henkilökohtaiseen kulttuuriini kuuluvat. Kai se on työkulttuuri. Työ, jota olen saanut tehdä pitkään ja läpi vaikeuksien, esim. iästä ja suvusta huolimatta. Ne tulen muistamaan aina.
Perinteet ja tavat ovat tärkeät. On tärkeä tuntea asiakkaan kulttuuri, että voi jutella hänen menneisyydestään, muistoistaan, ystävistään, kavereistaan ja työstä.
Duojarin (perinteisten käsitöiden tekijän) kanssa pitää puhua käsitöistä, lapasten kutomisesta, nutukkaiden/karvakenkien ja vaatteiden ompelusta ja silkkien hapsuttamisesta. Riekonpyytäjän kanssa pitää puhua riekon metsästyksestä, ansoista, suksista ja myös uudenaikaisista kulkuneuvoista. Poromiehen kanssa tietenkin poronhoidosta, paikoista, laidunmaista, kulkuneuvoista ja porokoirista.
Entisenä lasten ja ikäihmisten hoitajana pidän tärkeänä, että lasten ja ikäihmisten kanssa seurustellaan, jutellaan ja ollaan yhdessä.
Hoitajien ja auttajien on tärkeää tietää, minkälaisia töitä ikäihminen on tehnyt silloin, kun hän ei itse enää muista. Jos ei tunne ikäihmisen taustaa, ei löydy yhteisiä aiheita, jotka rauhoittavat ja tuovat turvallisuuden tunteen, sekä sisältöä arkipäiviin.
Tutut. Jos joudun palvelutaloon ja vanhainkotiin, tutut ovat tärkeitä. Tutut ihmiset tuovat minulle turvaa. Rakkaat siskot ja veljet, omat lapset, lastenlapset ja ystävät, he ovat tärkeitä ja heitä kaipaan.
Omat tavarat. Kauniit vaatteet, korut ja tärkeät esineet ovat oleellisia. Haluan nähdä niitä, koska ne tuovat minulle iloa. Esimerkiksi suonilangat, äimät, parkit, sisna, verka ja villalangat. Miehille kalaverkot ja verkkotarvikkeet, onget, vavat riekkoansat, risuluuta, suopunki, eväslaukku, puukkovyö ja kiikarit.
Ruoka. Se tuttu ruoka, johon olen tottunut. Paljon poronlihaa. Suosittelen tekemään perinteistä ruokaa ainakin neljästi vuodessa. Kynnet, kumpukset, kieli ja ydinluut ovat tärkeitä. Ja talvella turska on välttämätöntä. Syksyllä siika ja uudet perunat. Lohi on meille Tenonvarren ihmisille hyvin tärkeää.
Kotona asuminen. Tätä kun miettii, tulee mieleen yksi asia. Täytyy tukea ikäihmisen asumista kotona, onhan siitä kyllä aina ollut puhetta. 70-80-luku oli hyvää aikaa, kun silloin hoitaja tuli kotiin. Ei kuten nyt, vain 1-2 tuntia päivässä. Pitäisi olla vähintään neljä tuntia, siinä ajassa ehtisi jo tehdäkin jotain. Ei vain jutella, mutta tehdä jotain konkreettista. Se olisi todellista kotiapua. Siihen ikäihminen ensimmäiseksi tarvitsee apua, kun ei itse enää pysty. Jos koti ja ympäristö ovat hoitamatta, se ei paranna tilannettani, vaikka itse olisinkin puhdas ja hoidettu.
Saamelaisille luonnonelinkeinot ja luonto ovat kallisarvoisia. Marjastus, poronhoito ja kalastus ovat tärkeitä. Näen, miten tärkeää porojen ruokkiminen on ikäihmiselle, joka pystyy vielä liikkumaan ja olemaan mukana. Se on terapiaa, joka vasa on omanlaisensa, kun sitä seuraa talven. Kuten me ihmisetkin olemme.
Mielestäni on tärkeää, että lapsille kerrotaan mitä ja miten tehdään. Esimerkiksi isoisän kanssa kalastetaan ja ahkun kanssa käydään poroaidalla. Isoäidin ja isoisän neuvot ovat hyvät, se on minun kokemukseni.
Muistihoitaja Tarja Niittymäki