Tapasin saamelaisia poronhoitajia. Muutama ajatus jäi erityisesti mietityttämään päivän annin tuloksena.
Saamelaisuus on isiltä ja äideiltä tai edellisiltä sukupolvilta imettyä omaa ja omintakeista kulttuuria. Se kulkee porovuoden tahdissa. Jopa kieli ja tavat ovat sidoksissa elinkeinon tai porojen kanssa elämisen tapoihin. Porojen maailmaan kasvaneena ei edes kyseenalaista tiettyjä asioita. Ne tunnetaan ja tiedetään, ei niitä ole pakko edes puhua auki. Poro on ”sanelijan” roolissa. Sen hyvinvointi takaa saamelaisperheen hyvinvoinnin.
Poro on tärkeä myös lantalaisille. Se herättää sympatioita ja Lapin kävijät aina raportoivat nähneensä poroja. Poronhoitajia ei samalla tavalla ehkä nähdä tai arvosteta. Ei ainakaan, jos kuuntelee poronhoitoa koskevia säädöksiä ja lupamenettelyitä. Esimerkiksi, jos poroerotuksessa teurastetaan kymmenen poroa, on lupa haettava useampi sivuisella lomakkeella ja jokaisesta tehdään oma lomake. Poromies kirjoittaa” kirjan” virkamiehille jokaisesta erotustapahtumasta. Tämä on vain yksi esimerkki mittavasta sääntelyviidakosta.
Poromies hallitsee eläintenhoidon ja poron erikoisominaisuudet, tuntee vaarat ja tunturit , tunnistaa säiden luonteen, osaa hoitaa koneita, osaa teurastaa, myydä ja markkinoida ja hoitaa tietokoneella kaiken byrokratian. Poronhoito on nykymaailmassa yrittäjyyttä. Poronhoitajaa ei ole kasvatettu yrittäjäksi kotona, vaan poronhoitajaksi. Porojen maailmassa eläminen ei ole sisältänyt nykymaailman sisältämiä yrittämisen periaatteita. Mutta ilman yrittäjyyttä ei nyt pärjää.
Poropaliskunnat ovat hyvä taustatuki tai tokkakuntakin on sitä. Siellä tunnetaan asiat ja ongelmat. Siellä ollaan vertaisia, vaikka tuleehan niihinkin jo kilpailua. Keväthanget tuovat porotokkien kiusaksi pedot. Poromies on jälleen valmis päivystämään yötä myöden, kokoamaan laumoja yhteen ja vartioimaan sitä pedoilta. Jos vahinkoja sattuu, jälleen kerran istutaan tietokoneen saloihin anomaan korvauksia, jotka eivät tule välittömästi, vaan ajan kanssa. Stressiä riittää varsinaisiin sesonkikausiin, mutta myös tasaisesti. Taloudelliset seikat ovat arjessa koko ajan esillä.
Paliskunnissa ja tokkakunnissa on kirjoitettuja sääntöjä ja kirjoittamattomia sääntöjä. Jokainen poromies oppii nämä kantapään kautta ja noudattaa niitä. Sukupolven vaihdokset ovat vaativia ja luopujalle kovia paikkoja, jos nuori isäntä ei ota vanhaa isäntää mukaan toimiin. Poroisäntien rooli ei enää myöskään ole suosittu, kun siinä roolissa on jatkuvan arvioinnin kohteena. He kuulevat asioita, heidän tulee puuttua tiettyyn porotilan epäkohtiin ja kukapa tällaisesta pitäisi.
Poromiehen hyvinvointi on taustalla oleva asia. Ei ole aikaa käydä tutkimuksissa tai hoidoissa. On oltava töissä, väsytään, syödään heikosti ja työ on raskasta. Liikuntakin jää moottorikelkan tai mönkijän varaan – ei fyysisen liikuntaan. Voimia porolauman käsittelyyn toki tarvitaan. Terveysasiat ovat keskustelussa mukana, mutta usein taustalla. Mutta miten sitä apuakaan pyytäisi!
Saamelaiskulttuuriin ei mahdu sairastumista. Se on jaksamisen kulttuuri. Siitä on myös tullut taistelun kulttuuri. Taistellaan luontoa vastaan ja valtakulttuuri vastaan. Silti saamelaiskulttuurissa on paljon osaamista, yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.. Sitä, mitä valtaväestössä perään kuulutetaan. . Kuitenkin saamelaisten on osin yhä selitettävä ja perusteltava olemassaoloaan.
Toivon, että Samisosterin kautta etsitään saamelaiskulttuurin hyviä puolia lisää. Niitä on. Ilahduttavaa oli tavata kolme kahdenkympin kynnyksellä olevaa nuorta saamelaispoikaa, joille poromiehen ammatti oli itsestään selvä,. He olivat juuri valmistumassa koulutuksesta ja edessä oli porojen hoidon maailma.
Pirkko Lahti